Pää täynnä suunnitelmia

Mitäs meille kuuluu? No ihan mahtavaa! Diinu starttaa näyttelyuran Helsingin ryhmiksessä 8.6. Sitä ennen mennään ehkä 5.6. virallisiin tokokokeisiin ja vielä sitä ennen mölli toko ja viralliset rallytokokisat!
Piksukin pääsee mölleilemään pitkästä aikaa. Viimeksi kesällä ollut möllit johon se on päässyt ja nyt ollaan aloitettu kova treeni. Ollaan Piksun kanssa treenattu viimeksi kesällä (jos ei nyt näitä muutamaa kertaa lasketa, jotka ollaan vasta aloitettu). Liikkeet oli vielä jotenkin muistissa, mutta aikalailla unholaan on joutunut. Seuraaminen on kuitenkin tiivistä ja iloista. Tosin tänään treenattiin niin tuli kauhea väli. Tosin Piksu oli ihan rätti väsynyt kymmenen kilsan lenkistä ja kuumasta päivästä, joka varmaan johtuu siitä. Diinua ei kuitenkaan väsymys kutsunut. Virtaa riitti vaikka kuinka paljon ja kävi vähän ylikierroksillakin.

Mulla on tullut vaikka kuinka paljon soveltuvuuskoekutsuja! Ihan mahtavaa! Jännittää ihan hirveästi, mutta ehkä ne menee hyvin. Se kuitenkin tietää Vantaan reissuja! Kolme Vantaan reissua on edessä huhti-toukokuussa. Tämän viikon sunnuntaina karataan vähän hakuleiriltä ja lähetään Ylivieskan asemalle suunta kohti Vantaata. Maanantaina ois sitten soveltuvuuskokeet.

Kesäkin lähestyy ja arvatkaas mihin tämä tyttö lähtee. Lähetään perheen ja Pinjan kanssa Bulgariaan! Diinu lähtee tietysti mukaan, mutta Piksu menee mummulle hoitoon. Tuskin maltan oottaa! Tulee ihan parhaat 2½ viikkoa! Saadaan rauhassa hengailla biitseillä ja shoppailla ja kaikkea! Tulee ihan parasta!
Sieltä saattekin sitten paljon kuvia!

Jotain uutta

Koitan ajatella itseäni vuoden takaperin. Viime kevät oli sanoisinko ehkä hirveintä mitä oon ikinä kokenut. Ehkä parhain sanoitus viimekevättä kuvaa Dingon - Kaikki kaunis katoaa kohdasta: olin sielultani rikki, lapsi kohtalon.
Se kuvaa kuinka heikossa jamassa olin keväällä. Olin pahasti masentunut. En jaksanut käyä lenkillä, en raahautua kouluun. Saatoin raahautua kylälle, että sain ahmia herkkuja ja sen jälkeen oksentaa ne ulos. Viiltelin lähes päivittäin. Olin ihan rikki. Siihen päälle Dewilyn kuolema.
Syytin sitä ja syytän siitä edelleen itseäni. Tiedän, että vaikka olisin ollut kotona enkä osastolla näin olisi voinut käydä. Kuitenkin on vaikea hyväksyä, ettei se ollut minun syyni. Pikkuhiljaa tästä päästään kuitenkin yli.

Nyt vuotta myöhemmin, kun ajattelen viime kevättä tuntuu kuin se ois ollut painajainen josta ollaan päästy yli. Nykyään jaksan paljon enemmän. Menen joka päivä kouluun, vaikka edelleen on päiviä jolloin ei vain kiinnosta. On päiviä jolloin en jaksaisi nousta ylös, mutta ajattelemalla tulevaisuutta. Parempaa tulevaisuutta pääsen yli. Jaksan lenkkeillä ja treenata. Olen paljon paremmassa kunnossa. Uskomatonta miten paljon tuosta on muuttunut parempaan suuntaan. Tulevaisuus ei näytä enää mustalta möykyltä vaan mahdollisuudelta joka tuo jotain uutta.