Kysyn
monesti itseltäni, miksi olen minä? Miksen olisi joku muu? Miksei
elämä olisi helpompaa? Jos olisin sellainen ja sellainen, olisiko asiat
erillalailla? Onko mulla oikeus olla oma itseni? Harvoin kukaan
kuitenkaan vastaa nuihiin kysymyksiin. Ehkä ketään ei kiinnosta vastata?
Tai kukaan ei osaa vastata? Ei sillä oikeastaan ole väliä, sillä
asiathan ovat nyt näin.
Pari kaveriani ja muutama puolituttu sanoi, että minun pitäis
kirjoittaa joskus jotain muutakin kuin koiriin liittyvää. Kysymys
kuuluu, mitä kirjoitan? Kaikki asiat ovat oikeastaan näin hyvin koirani
ansiosta. Tietysti osa syy on sukulaiset ja niiden harvojen
kavereiden.
Sairastan
masennusta. Myönnän, että olen käynyt sen takia terapeutilla. Se oli
asia jonka salasin monta kertaa. Se oli mielestäni noloa. Mutta enää se
ei tunnu nololta vaan turhalta. En koskaan kuunnellut niitä
terapeutteja. En koskaan välittänyt mitä ne oli mieltä. En koskaan
kertonut niille muuta kuin miltä musta tuntui silloin, kun masennus
iski. Sanoin aina, ettei mua jaksanut kiinnostaa silloin mikään, että
miljoona seinää romahti mun päälle ja, että kukaan ei oikeasti
välittänyt musta. Terapeutit yrittivät aina keksiä jotain syytä mun
tunteille. Kuitenkin todellinen terapeutti oli Piksu. Piksu ei ollut
tuntematon nainen tai mies. Se ei koskaan yrittänyt ratkaista mun
tunteita. Se ei koskaan sanonut yhtään mitään! Ja se hyväksyi mut
sellaisena, kun olin.
En koskaan itkenyt terapeutille, kun taas Piksulle itkin, sanoin
tunteeni sille ja kerroin miten hirveä oli ollut. Silloin tuntui, kun se
olisi ollut ainoa, joka olisi hyväksynyt mut sellaisen, kun itse olin.
Kaiken lisäksi, Piksu ei tarvinnut mun kuuntelemiseen palkkaa.
Monen
monta kertaa, kun olin tekemässä itsemurhaa, hyppäämässä rekan alle,
hyppäämässä ikkunastani ulos ainoa asia mikä sai mut pysähtymää oli
Piksu. Miltä Piksusta tuntuisi? Huolehtisiko äippä ja iskä siitä? Ja
viimeiseksi, miten Piksusta sitten voisi tulla show koira? Ja kun
ryntäsin monen monta kertaa sen jälkeen sen luokse tajusin aina mistä
olisin jäänyt paitsi jos makaisin nyt kuolleena tuolla. Sillä Piksu tuli
heti mun syliin.
Pahin on kuitenkin nyt takana, onneksi.
Kaikki kiitos ei suinkaan kuulu Piksulle vaan mun upeille siskoille,
serkuille ja vanhemmille, jotka jaksoivat mua pahoinakin päivinä, jotka
ei suinkaan jättäneet mua yksin.
Menetin
melkein kaikki kaverit mun tyhmyyden takia, enimmäkseen tyhmän
valehtelun, joka paheni ja paheni aina. Se tuntui pakokeinolta
todellisuudelta. Mutta, kun jäin kiinni, se tuntui tuomiolta. Vaikka
olin itse sotkun aiheuttanut halusin jättää elämän. Piksu kuitenkin
auttoi. Olen koittanut lopettaa tyhmän valehtelun josta ei ole koitunut,
kun harmia. Se ei kuitenkaan tule tapahtumaan hetkessä. Mutta ilman
uusia ihania ystäviä ja serkkujani en luultavasti olisi koskaan
lopettanut valehtelemista.
Entä kysymys: Onko minulla oikeus olla oma itseni?
Tuo
yksi kysymys on koetellut minua. Aina, kun aloitin uutta elämää
toisissa kouluissa lupasin yhä uudelleen ja uudelleen, että nyt vihdoin
olisin oma itseni. Saatoin olla valehtelematta neljäkin viikkoa ilman
esittämättä, mutta minusta tuntui, kun en olisi kelvannut kenellekkään.
Tuntui, kun kaikki kääntäisivät minulle selkänsä. En oikeastaan
kuunnellut musiikkia, katsonut muuta kuin kauhuleffoja, en harrastanut
mitään samaa, kuin muut, enkä ollut samalla aaltopituudella kuin muut.
Keksin
syitä miten voisin päästä mukaan. Koitin tehdä itsestäni semmoisen
kuin muut halusivat, pudeuduin mahdollisimman samallailla, kun muut.
Rupesin kuuntelemaan samankaltaista musiikkia, kun muut.
Vasta vähän reilu vuosi sitten olen alkanut tulla "kaapista ulos". Olla se kuka oikeasti olen.
Yläasteelta olen myös saanut paljon uusia kavereita, vaikkakin melkein kaikki luokaltani on päättänyt olla puhumatta minulle.
En ole koskaan perillä uusista musiikkiartisteita, itse asiassa,
kuuntelen aina ja aina, Reckless lovea, Adam Lambertia ja Green dayta,
en mitään muuta. Pukeudun oman maun mukaan (ja rahan), ja harrastan sitä
mitä itse tykkään. Kirjoittamista, koirajuttuja, laulamista ja kitaran
soittoa. Olen myös oppinut sen, että jos en kelpaa semmoisenaan niin
sitten en kelpaa sille. Elämä opettaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti